Chez Dominique

Kello on 19:05 ja saavumme Rikhardinkadun ja Korkeavuorenkadun kulmaan. Jo ulko-ovi huokuu luksusta. Iso hiekkapuhallettu lasiovi johdattaa tyylikkääseen eteistilaan.

Hovimestari ilmestyy kuin tyhjästä ja kysyy onko meillä pöytävarausta. Ilmoitettuamme nimenne, hän vilkaisee kämmenessä olevaa pientä muistilappua ja toivottaa tervetulleeksi. Napin painalluksesta eteisen seinä aukenee ja sen takaa paljastuu naulakko. Hovimestari ottaa vastaan takkimme ja siirrymme kahden hengen pöytään salin perälle, huoneen tunnelmallisimpaan nurkkaan. Sali on tilava ja suoraviivaisen tyylikäs yhdistelmä tummennettua lasia, design halogeenivalaisimia, ja valkoista puhtautta. Istumapaikkoja on noin 50 ja sen mitä hurmoksessa ehdimme havainnoida, ravintola on täynnä.

Tarjoilija asettelee servietit syliimme ja kysyy, josko meille maistuisi aperitiivit. Kysyn mitä hän suosittelee, ja kun hän ehdotti shampanjalasillisia, Katrin ilmeestä näki selvästi, että olihan ne aperitiivit otettava. Vilkaisimme pikaisesti ruokalistaa, mutta valinta oli jo tehty; olimme jo ennakkoon suunnitelleet ottavamme kuuden ruokalajin yllätysmenun viineineen, ja hovimestarin suositus vain vahvisti päätöksemme.

Hetken rentouduttuamme tuotiin eteemme tervehdys keittiöstä: punajuurijäätelöä ankkaconfit-pedillä, jonka päälle tarjoilija kaatoi purppuraista punakaalikastiketta. Tässä vaiheessa, kuten kaikkien seuraavienkin tarjoilujen jälkeen, tarjoilija esitteli tarkasti lautaselle asetellut herkut.

Hotkaistuamme pahimpaan nälkään ensimmäisen tervehdyksen, eteemme saapui toinen tervehdys keittiöstä. Nyt oli naurussa pitelemistä, kun tajusimme tosiaan mitä tarkoittaa gourmet-ruoasta toisinaan käytetty kuvaus "pientä piperrystä". Lautaselle oli aseteltu pikkurillin kynnen kokoinen silakan fileen pala sekä samankokoinen, täydellisen pyöreä perunaohukainen, joka näytti lähinnä siltä, kuin lastasta olisi tippunut pienen pieni pisara lettutaikinaa Barbie-nuken paistinpannulle. Lisäksi väriä annokseen toi kolme tippaa tomaattipyreetä sekä kapea kaistale tryffeliöljyä. Veitselle ei tässä annoksessa ollut käyttöä.

Tässä vaiheessa meille tarjottiin leipää. Tarjolla oli mm. kuminalla maustettua mallasleipää sekä chorizo-leipää. Hetken mietittyämme kysyimme voisimmeko maistaa molempia edellä mainittuja vaihtoehtoja ja sehän onnistui. Itse mietin, että pitäähän tähän hintaan yrittää saada vatsa edes kylläiseksi – kahden ensimmäisen herkun mittasuhteet eivät olleet saaneet minua vielä aivan vakuuttuneiksi siitä, että nälän taltuttamisessa välttämättä onnistuttaisiin.

Nyt kun shampanjalasimme alkoivat olla tyhjät, tarjottiin alkuruokaa varten pohjoisburgundilaista Chablis-alueen valkoviiniä, 100-prosenttista chardonnayta. Varsinaisena alkuruokana oli suussa sulavaa paistettua kampasimpukkaa, jonka päällä oli pienen pieni piperrys kaviaaria. Kaviaari oli niin tolkuttoman hyvää, että sitä olisi saanut olla vähintään muutama ruokalusikallinen. Vieressä komeili rapsakka minikalmari eli minimustekala lukuisine lonkeroineen riisipaperista tehdyn tornin sisällä, ikään kuin vartioimassa lautaselle aseteltuja herkkuja. Lisukkeena oli teelusikallinen kalmarikukkakaalirisottoa ja "kastikkeena" uskomattoman ilmavaa rapuvaahtoa.

Huomasin, että viereisessä pöydässämme istui venäläissuomalainen perhe: suomalainen isä, venäläinen äiti ja noin kymmenvuotias poika, joka puhui sekaisin suomea ja venäjää. He vaikuttivat siltä, että illallinen Chez Dominiquessa oli heille joka perjantainen tapa, perusarkea. Onneksi keskittymisemme siirtyi jo tarjoilijaan joka toi seuraavaaannosta varten eteläburgundilaista chardonnayta, alkujaan läheltä Sveitsin rajaa.

Seuraavana ruokana oli mehevää ruijanpallasta. Selvittääkseni olinko joskus aiemmin syönyt kyseistä kalaa, kysyin mitä ruijanpallas mahtoi olla englanniksi – atlantic hallibut – eikä vastus tuonut varmuutta asiaan. Edellisiin annoksiin verrattuna kalapala oli iso, ainakin kahden ruokalusikallisen kokoinen annos. Kalan päälle oli asetettu pienen pieniä kuutioita pikkeloituja vihanneksia. Sivussa oli pieni pala tuoretta parsaa ja "hummeri-bombapaella" sekä vihannestapiokakastiketta. Ravintolassa oli jo hieman hälyä, joten jouduimme pyytämään tarjoilijaa toistamaan annoksen koostumuksen. Hän arvasi oikein, että ihmettelimme mitä "bomba" mahtoi olla. Täytyy myöntää, että toistosta huolimatta emme enää muista mitä se oli.

Kolmas annos oli väliruoka: verigreippigranité, eli verigreipin mehusta tehtyä hienon hienoa jäämurskaa, ja sivussa maa-artisokkavaahtoa. Näiden välissä oli pienen pieni tilkka oliiviöljyä, jonka keskellä oli sitäkin pienempi piste siirapinomaista balsamiviinietikkaa.

Ennen neljättä annosta tarjottiin jälleen leipää. Tällä kertaa leipäkorissa oli uutta edelliseen - aprikoosipähkinäleipää. Lisäksi otettiin tietysti toistakin leipää, ettei vaan jäisi nälkä. Sipuli-chorizoleipä kuulosti tähän sopivalta.

Seuraavaksi juomapuolella oli vuorossa burgundilaista premier cru pinot noir -punaviiniä. Nyt tarjoilija toi uudet komeat aterimet, joista veitsi vaikutti lihaveitseltä, joten veikkailimme, että seuraavaksi lienee luvassa "pääruoka". Annoksena tarjoiltiin "kyyhkyä Chez Dominique", eli kolme pienen pientä palaa kauniin punaiseksi jätettyä kyyhkyn rintaa. Yhteen paloista oli upotettu hieman ankanmaksaa, jota oli lisäksi omana palanaan johonkin herkulliseen rapeaan kuoreen käärittynä. Kyyhkyn rinnasta tuli Katrin uusi lempiruoka – varmaankin hyvin halpaa ja helppoa valmistettavaa kotioloissa. Annoksen sivuun oli aseteltu perunatikku kuin hampurilaisravintolassa konsanaan.Ketsupin jätimme kuitenkin pyytämättä.

Ennen viidettä annosta tarjottiin eteläranskalaista jälkiruokavalkoviiniä läheltä Espanjan rajaa. Viini oli valmistettu rypäleistä, joiden oli annettu jo hieman kuivua ennen niiden poimimista. Tämä Plageolesin tuottama "Vin D'Autan" -viini oli saanut nimensä Gaillacin alueen Autan-tuulesta, joka kuulemma kuivattaa rypäleitä hennon hellävaraisesti.

Viides annos oli varsin erikoinen jäätelö; herkullisen viikunakastikkeen keskeltä kohosi nokare Roquefort-jäätelöä, jonka päällä koreili pieni tummanruskea keksin kaltainen piperrys.

Hetken ajan päästä, jäätelöannoksen syötyämme, tarjoilija lähestyi jälleen pöytäämme uuden viinin kera. Vuorossa oli Didier Dagueneaun jälkiruokaviini, Les Jardins de Babylone. Tarjoilija kertoi, että Didier on parhaiten tunnettu Loiren laaksojen viineistään, mutta oli päättänyt perustaa pienen viinitilan myös Jurançonin alueelle aivan Esapanjan rajan tuntumaan, uhoten tekevänsä maailman parasta jälkiruokaviiniä. Ja hyvää se olikin!

Jälkiruokana tarjoiltiin pistaasipedille asetettu nokare ananasraviolia, jonka päällä oli lusikallinen kookosjäätelöä. Vieressä oli marenki-canneloni ananasvaahtotäytteellä.

Jälkiruuan jälkeen saimme vielä nauttia passionhedelmäjälkiruokajuomasta joka oli kruunattu sametinpehmeällä mansikkavaahdolla.

Tarjoilijan olemuksesta oli aistittavissa, että kyseessä oli ollut viimeinen yllätysmenun annos – eihän siinä ekonomikaan tai edes kaksi pysy enää laskuissa mukana, kun illallinen sisältää sellaisen määrän yllätyksiä ja unohtumattomia kokemuksia. Tarjoilija kysyi, oliko ruoka maistunut ja maistuisiko kahvi ja avec. Olo oli kylläinen eikä iltamyöhällä uskaltanut ottaa enää kahvia. Lisäksi mielessä kävi, että koska aterian ohella tarjoiltu Pellegrino-kivennäisvesi oli samanhintainen kuin Alkon kuohuviinit keskimäärin, saattaisi espresson hinta olla päätä huimaava – avecista puhumattakaan.

Kerrassaan unohtumaton makumatka!

-Kimmo

(Kuvat: www.chezdominique.fi)